Hoitovirhe!

Melkein 7 kk sitten kaksi hämmentynyttä aikuista käveli Kätilöopiston sairaalan pihalla kohti autoaan. Mukanaan heillä oli kaukalossaan tuhiseva pieni ihmisen alku. Tästä hetkestä alkoi aivan uudenlainen elämä jollaista kumpikaan näistä aikuisista ei osannut kuvitellakaan. Miten joku niinkin pieni ihminen voikaan saada niin valtavan muutoksen aikaan. Kaksi aikuista on liitetty yhteen loppuelämäkseen tämän pienin nyytin kautta.

Kotona ihmeteltiin väsynein silmin uutta tulokasta ja pikkuhiljaa asiat alkoivat edetä omalla painollaan.
Se täytyy kyllä sanoa että kotiäidin roolissa ajantaju katoaa lähes tyystin. On aivan sama onko maanantai vai perjantai, samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen.
Huomaamatta intiaanikesä muuttui syksyksi ja eräänä aamuna maa oli jo peittynyt valkoiseen lumipeittoon. Nyt jo kevät kolkuttelee ovella ja haaveet kesästä lämmittävät talven kohmettamaa mieltä.

Kotiäitiys on myös suurta itsetutkiskelun aikaa. Tuskin koskaan olen ehtinyt miettiä omaa elämääni niin paljon kuin viimeisen puolen vuoden aikana. Mitä haluan tehdä isona? Mikä voisi olla se unelmatyöni? Menenkö ylipäätään töihin vaiko kenties opiskelemaan?
Kotiäidin on aivan liian helppo uppotua omaan elämäänsä lapsensa kanssa neljän seinän sisään. Sen sijaan että kavereita ja ystäviä tapaisi harrastuksissa ja iltariennoissa, kotiäidin täytyy järjestää aikaa kavereidensa kanssa. Tämä ei ole kuitenkaan niin helppoa miltä se kuulostaa. Oma elämä pyörii vauvan aikataulun ympärillä. Aktiivisin aika on päivällä jolloin suurin osa kavereista on töissä, jäljelle jää vain siis muut kotiäidit jotka elävät samaa vuorokausirytmiä.
Myöhäiset iltapalat punaviinin äärellä vaihtuvat iltapuuroon klo 20.00 ja sen jälkeen unten maille.

Jotta ei kokonaan putoaisi pois sosiaalisesta oravanpyörästä, täytyy ihmiskontakteja hakea sieltä missä niitä on tarjolla. Tässä tapauksessa siis kanssasisarista, muista kotiäideistä.
Olen vain huomannut omalla henkilökohtaisella tasollani ettei minulla ole oikein mitään keskusteltavaa suurimman osaa kotiäitien kanssa. Elämä ja keskustelunaiheet pyörivät kakkavaippojen ja soseiden teon ympärillä.Vaikka nämä aiheet ovat tiiviisti mukana minunkin arjessani, en silti jaksa kokoajan olla niistä puhumassa. Kyllä ne vaipat joka päivä saadaan vaihdettua vaikkei siitä tehdäkään syväluotaavaa analyyttista keskustelua.

En usko että nämä nykyiset äidit ovat aina keskustelleet kakkavaipoista ja parhaasta tavasta tehdä perunasosetta vauvalle. Mitä tapahtuu äideille kun lapsi tulee mylläämään oman maailman päälaelleen? Mihin unohtuu tyttömäiset höpötykset meikeistä, korkokengistä ja uusimmista julkkisjuoruista? Äidit kuitenkin meikkaavat edelleen, medialta on nyky-yhteiskunnassa mahdoton välttyä ja olenpa jopa nähnyt äitejä työntämässä lastenvaunujaan kengät jalassa!
Miksi siis näistä asioista ei voi edelleen puhua niinkuin ennenkin. Onko syvällisempää ja ajankohdalle paremmin sopivaa pitää yllä suurta vertailua siitä mikä onkaan se paras ja toimivin vaippamerkki? Tärkeitähän tietty nämä vaippa-asiatkin ovat mutta eikö oikeasti muut äidit kaipaa puhua niistä asioista josta höpötettiin ennen lapsia?

Kuten kaikkeen, minulla on tähänkin oma teoriani. Sairaalassa synnyttämässä ollessani on tapahtunut hoitovirhe! Jostain syystä minulle ei tehty lobotomiaa niin kuin monelle muulle äidille tehdään. Pääkopastani ei poistettu sitä lohkoa joka luo aikaan tarvetta keskustella omista asioista ja ajatella välillä muutakin kuin vauvaan liittyviä asioita. Tämän puutteen kanssa joudun elämään ja ylläpitämään omaa pientä vastarintaliikettäni, kyllä äidit osaavat puhua muustakin kuin vauvoistaan.